maanantai 9. maaliskuuta 2020

Akvarelli-talvi



Varovasti.
Kokeilevin, aristavinkin, askelin 
palaan tänne, sanojeni pariin.
Sanat olivat poissa,
kävivät suremassa ja iloitsemassa
toisilla teillä.
Nyt ne tahtovat muistuttaa minua monesta.


Nämä kulmat.
Punamultaisen pehmeät, ovat elämäni 
virstapylväiden tukena jo yhdeksättä vuotta.

Ei, en palannut takaisin Isolle Kirkolle.
En paennut Afrikkaan.

Kun koskettaa punamultaa,
sitä tarttuu käsiin.

Kädestä on lyhyt tie sydämeen.



Lähipellolle kasvoi järvi.
Joutsenparvi lauloi torppaani asti.

En koskaan kyllästy valkoisiin siipiin.
Haluaisin osata lentää.



Akvarelli-talvi.
Lumen luoma grafiikka ei näyttäydy.
Sävyjä on enemmän.
Lumeen voisi kirjoittaa nimensä,
veteen ei.
Mihin minun nimeni piirtyy,
kun minua ei enää ole....


Akvarelli hengittää.
Se on herkkää.



tiistai 28. tammikuuta 2014

Kun värit menevät piiloon

Onko syksy kuolemaa,
vai menevätkö kaikki vain nukkumaan?











Syksy juoksi ohitseni hitaasti.
Joulukuussa kaivoin vielä
mustajuurta maasta.
Sienestin.











Olen ylpeä
jokaisesta satoni tuloksesta.
Pakastin on aarreaittani.
Koen olevani parempi ihminen,
kun keitän keittoni nurkan takaa
kaivamistani artisokista.











Villisian jäljet.
Vanha isäntä kertoi niistä.
Ajoin tuohon parin kilometrin päähän katsomaan.
Hiukan pelotti.
Paistoin turvakseni kultaisia kanttarelleja.



Puusouvi.
Rakkaani ja minä.
Talven lämpö on turvattu.












Hiljalleen kaikkialta värit katoavat.
Muuttuvat niin näkymättömäksi,
on pysähdyttävä.
Katsottava tarkkaan.
Kuuran alla kaikki kuitenkin on tallessa.











Minun oma pöllöni.
Kuukausia yritin sitä kuvata.
Sitten se suostui.
Puhuin.
Kuvasin.
Pyjama päällä.

En ehtinyt kuin vällyn
niskaani heittää
vanhan isännän
tullessa kertomaan,
että nyt se ei liiku.











Loppusyksyyn,
Jouluun ja vuodenvaihteeseen
liittyy jotain mystistä.
Ajantaju katoaa.
Uuden mahdollisuus.
Vanhasta luopuminen.

Enemmän ajatuksia rakkaille.











Odotan Joulua edelleen kuin lapsi.
Petyn vähemmän,
kuin aikuinen.











Kun värit tuntuvat
katoavan,
niitä onkin kaikkialla.
Usko.
Halu nähdä.











Käpertyä talven syliin.
Antaa kynttilöiden
lämmittää.
Talven todellisuus
on kaukana kesän
mystiikasta.











Menetin jälleen yhden kissan.
Nuorin nukkui pois ennen äitiään.

Tänään uskallan sanoa surevani.

Kolmetoista vuotta yhdessä
on monen hetken summa.











Yksi suurimmista kivuistani
on pelko tuottaa tahtomattani
kipua eläimelle.

Eläimelle,
joka rakastaa pyytettömästi.

Lopun aika on käsissäni.
Valta rajata tuo rakkaus.

Pisteen kirjoittaminen
on kunniatehtävä.
Haluan tehdä sen oikein.











Päätös oli minussa.
Luopumisen yllätys nopeutti sitä.

Me kaksi vanhaa:
kissani ja minä,
olimme liian hiljaisia.
Hengitimme turhan syvään.

Pennut muuttivat torppaan.











Nyt talvi taittuu toisin.
Uusia ääniä.

Lattialla ryömivä rakkaani 
pienten tassujen perässä.





Värit tulevat jälleen esiin.
Ja valo.

Joka päivä kierrän pihaani.
Siellä niitä taas on.
En tiedä kenen,
mutta ovat.
Jäljet.

On kiehtovaa ajatella, 
että ympärilläni on maailma, 
jota tuskin näen.













Kun aurinko paistaa,
kirjoitan askelillani jäälle
rakkaani nimen.

Kevät saa tulla
sitten kun ehtii.




perjantai 4. lokakuuta 2013

Kesti melkein puoli elämää...

"Det tog nästan halva livet för att komma fram..."*

Olen perillä.
Paikassa,
jonka nimi on
Mielenrauha.











Liian monessa risteyksessä valitsin
menneisyydessäni väärän polun.
Liian monta kertaa
hakkasin päätäni seinään.












Tapasin ihmisiä, joita en olisi edes halunnut kohdata.
Söivät nälkäänsä minusta.
Tanssin valsseja, jotka olivatkin tangoja.











Elämä.
Oppiakseen on osuttava väärin.
Ymmärtääkseen on oltava tietämätön.











En toki ole käynyt
kouluani vielä loppuun.
Portaita astuttavaksi riittää.
Mutta nyt tiedän edes jotain.
Tiedän,
missä mieleni lepää.












Metsä.
Meri.
Järvi.
Pellot.
Puutarha.











Puutarhani.
Se astuu unille hiljalleen.
Pelastan pakkasten alta viimeisetkin yrtit.
Mutta sienet huutavat minua luokseen koko ajan.
Tie metsään on lyhyt.











Kuljen kilometrikaupalla
rikkinäisissä Nokian saappaissani
löytääkseni sienipeltoja.
Kun pääsen vauhtiin,
ei edes kosteus jaloissani haittaa.
Se pyrkii saappaisiini
salakavalasti reikien kautta.

Löydän sen!
Elämäni ensimmäinen mustatorvisienipelto.











Sieniä, sieniä...
Perkaamista, pakastamista ja kuivaamista.
Metsästä ja puutarhasta.
Mustajuurta omasta penkistä.
Tästä talvesta tulee herkuttelun keidas.
Tai koekeittiöni katastrofien ketju.











Toisinaan,
metsän syvyyksissä
iskee hetkellinen arkuus.
Jos se karhu sittenkin....

Eräänä päivänä rysähtää lähellä.
Alan automaattisesti vihellellä
ja laulella.
Olen varma, että kohtaan
villin hirven kosiotouhuissaan.

Tilan vanhaisäntä huhuilee takaisin.











Miten paljon purkkeja, purnukoita,
sankoja, työkaluja ja rekvisiittaa
löytyykään puutarhastani talvilevolle kerättäväksi.

Yksinäinen juhannusruusu
päättää kukkia syyskuun lopussa.
Ihastuttaa sen optimistisuus.
Huolettaa sen erehtyminen.











Ensi vuonna Deijassa ei viljellä
ihan yhtä paljon papuja.
Sato oli aivan liian suuri.
Mutta tomaatteja lisää.
Yllätysten yllätys, ne kasvavat
myös pohjoisseinällä.
Rohkeita vastarannan kiiskejä kenties.














Pakkaan kesän pois.
Etsin kynttilät ja lyhdyt.
Vaihdan patterit otsalamppuihin.

Nokisutarikin kävi.
Esitteli minulle koko
uunin logiikan.
Olen aivan häkeltynyt sen
nerokkaasta suunnittelusta,
ja aion hyödyntää sen
kykyjä pakkasissa
entistä tehokkaammin.

Ja vanhaisäntä lupasi puut.











Omenoita on vielä puussa.
Ne syyllistävät.
Jos otan vain sen,
minkä todella tarvitsen
ja jätän eläimille loput.












Olen linjoilla.
Kahden palveluntarjoajan avulla.
Välillä puhelin ei toimi.
Mutta sekään ei huolestuta.
Kävelen vaikka kalliolle
saadakseni yhteyden tarvittaessa.

Ei kyllä kovin hyvää markkinointia
yksityisyrittäjälle,
jos puhelimeen ei saada yhteyttä...











Saappaat.
Melkein puoli elämääni
palvelivat klassiset nokialaiseni.
Pienenä partiotyttönä ne sain.
Nyt on hyvästienjätön aika,
ne murenevat.

Eilen ostin uudet ystäväni,
luonnonkumiset.
Tänä aamuna,
torpan portailla kahvitellessani,
herkistyin katselemaan
vanhoja saappaitani jaloissani.

Niin monta yhteistä matkaa,
niin monta tarinaa.
Hetken mietin jopa säilyttäväni
rakkaat saappaani.
Eivät ne turhasta murene.












"Det här är bland det vackraste jag nånsin sett
någon gång i livet ska man hitta rätt
och bakom horisonten börjar livet
vi är vid världens ände"*

*Bo Kaspers Orkester/ Du borde tycka om mig


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kuulun tänne


Kuulun tänne.
Nyt.
En hetkeksi,
vaan hetkien ketjuksi.


Sanoin tilan vanhalle isännälle, 
että aion istuttaa puita.
Se tarkoittaa, että jäät, sanoi hän.
Hyvä niin, jatkoi.
Lämmitti.



Kaikki ihmeen pörriäiset 
ovat kaikkialla.
Lämpö tuo ne torppaan.
Aluksi kammoan 
hämähäkkien armeijaa.
Panikoin punkeista.

Nyt kolmen sentin 
koppakuoriainen sadevesiämpärissä 
saa minut vain nyrpistämään 
nenääni ja heittämään sen 
nopeasti pois.












Eräänä aamuna ne olivat siinä.
Kirvat!
Siemenestä kasvatin hellien basilikani.
Nyt armeija tuholaisia oli hyökännyt.
Vihasin niitä hetken.
Mäntysuopaliuos pesi siinä
hehkussa ikkunatkin.


Nyt näyttää siltä, että taistelu
jatkuu jaksoittain läpi kesän.
Miksi taimitarhalta ostettujen basilikan
taimien maku ei niille maistu?
Onko hellyys ja herkkyys
synti kasvattamisessa?


Etanat saapuivat kirvoja aiemmin.
Olen luovuttanut niiden suhteen.
Häiritsen niiden herkuttelua 
kastelemalla kasvit alkuillasta,
kosteus ehtii hiukan hiipua ennen yötä,
etanoiden virallista illallisaikaa.
Olen kai sadisti.



Ei minusta koskaan kasva puutarhuria.
Tai ainakaan sellaista normien mukaista.
Pieni puutarhani on villi.
Ne kasvit, jotka päättäävät 
nousta sinne, kasvakoot.

Paitsi nokkonen.
ja se toinen, jonka nimeä en tiedä.

Eläköön vapaus ja rönsyily!


Puutarhani logiikka taitaa olla sama kuin elämäni.
Vapaus.
Rönsyily.
Hetkestä kiinni.
Rauha.
Rakkaus.



Olen rakastunut.
Olen rakastunut elämääni.
Saan rakastaa rakastani.
Saako olla näin paljon rakastunut?




Annoin ystävälleni muutaman 
pinaatin taimen.
Eräänä iltana palatessani torpalle,
minua odotti melkein viidakko 
maa-artisokan taimia häneltä.
Pidän tästä.











Vaikka Deija-torppa
on ollut kotini vasta
puolitoista vuotta,
pihallani on jo ruusuja kahdelta
ystävältä ja kummitytöltäni.

Jätän merkkejä.
Rakkaani ja tärkeäni jättävät merkkejä.




Puutarhani on aarteeni.
Tarkastan sen monta kertaa päivässä.
Iloitsen jokaisesta kukasta.
Uudesta pavusta.

Mielen meditaatiota.





Vesi.
Kuinka yksinkertaista olikaan 
laskea kylpyamme täyteen Helsingissä.
Kuinka vähän ymmärsin.
Ei itsestäänselvyys.




Näen luonnon,
joka huutaa vettä.
Kuulen viljeliöiden huolet.
Ymmärrän nyt kaivon tyhjenemisen.
Ystäväni käy kahvilla,
lähtiessään pyytää soittamaan, mikäli sataa paljon.
Heinät on juuri levitetty pellolle.
Kun juuri nyt ei sataisi,
ne ehdittäisiin paalata kuivana.
Hevoset söisivät hyvää heinää
ensi talvena.




Opin.
Käytän vettä vähemmän.
En laske vessaa joka ainut kerta siellä käytyäni.
En lutraa suihkussa.



Sade ei vaan osu tänne.
Olen kahden kilometrin päässä,
jossa sataa.
Hihkun innosta.
Ajan takaisin kotiin,
tiet muuttuvat kuiviksi noin kilometria ennen.
Jälleen.


Luen Facebook-päivityksiä,
jossa valitetaan sateesta.
Me odotamme sitä täällä.
Luonto odottaa sitä.
Kaikki rahisee kuivuuttaan.
Kalliotteni kauniit sammaleet 
on ajat sitten menetetty.



Olen varautunut.
Ne harvat kerrat, 
kun taivas antaa edes hetken 
vettä tänne, ovat kullanarvoisia.
Juoksen ränniltä rännille 
tyhjentämässä sankojani vesisäiliöihini.

Jos herään yöllä sateen ropinaan,
tunnen syyllisyyttä, kun en jaksa lähteä "vesilypsylle".




Superkuu kävi.
Rehellisesti sanottuna,
ei se minusta ollut niin super.
Olen nähnyt Deijassa kauniimpiakin.

Ei etuliite takkaa aina laatua.




Haluaisin osata herätä 
kello neljä kesäaamuina.
En osaa.
Päinvastoin.
Tämä lämpöaalto saa minut 
nukkumaan aivan liian pitkään.
Ja sitten odotan iltaa,
kun saa nauttia viileydestä.

Menetän parhaat ajat.
Kesäaamujen taian.

Kun kaikki tuleva on vielä aavistus.




Teen sen vielä.
Herään kello neljä.
Lähden pellon reunaa pitkin merenrantaan.
Etsin kaikki taikamaat.












Keväällä ostoskoriini sattui osuumaan
vihannesportulakan siemeniä.
En ollut ikuna kuullut moisesta.
Lehdissä on kuulemma runsaasti
omega 3 rasvahappoja ja E-vitamiinia.
Ja jösses, esikasvatuksessa se iti!

Mutta mikä parasta, se on hyvää.
Ihan raakana tai freesattuna,
toimii.
Ja näemmä se on ainoa penkki,
jossa Sini-kissani nukkuu helteellä.
Merkki.




Torpassa on hyvä tasapaino.
Kaksi kissaa ja mami.
Viraileva mamin Rakas ei häiritse,
täydentää.



Nautinto.
Otan emalivatini,
siirryn iltasella pikkuiseen hyötypuutarhaani
ja kokoan illallisen antimet.
Minussa elää vanha 
viljelijä. 




Sama maisema,
aina uusi.
Muistutus itselle:
etsi aina uutta tutusta.




Hihkun,
ensimmäiset pavut!
Samaan aikaan näemmä 
jänöpupusilla on taas joku vaellusaika.
En pysy enää kärryillä, 
milloin ne valtaavat tiet. 
Mutta ajan varovaisemmin.





Vihdoin.
Deijassa on pyykkinaru.
Ei ainoastaan merituulessa 
heittelehtivä kuivausteline,
joka lopulta piti sitoa antennin tolppaan.
Oletko nähnyt, 
miten hauskalta 
näyttää kierivä kuivausteline?



Ja kun hetken uskallan luottaa,
että puutarhani selviää ilman minua,
poistun merelle.
Rakkaani on istuttanut minuun meren.
Sinne on päästävä.
Tunnettava tuuli hiuksissa.
Olen juopunut merestä.
Hämäläinen tyttö; kuin pettäisi järvensä.


Täällä eletään yhdessä.
Ollaan toisillemme läsnä.

Tilan vanha isäntä tuli tänään
kertomaan, että perunapellonlaidassa 
on hyviä herneitä syötäväksi.
Kiitos.