Kiuru heter lärka ja tanssiminenkin on tärkeää

Herkuttelen elämän kakulla.

Sitä ei kai saisi sanoa ääneen.
Että on onnellinen.
Sanon sen silti.

Kun kura pärskiintyy jalkoihin pyöräillessä,
pesen sen lumella pois ennekuin astun bussiin.
Naurattaa, vähiin käyvät hienostelut.

Bussissa löydän heinänkorren kaulahuivistani.

~~~

Kaikkialla veden ääniä.
Torpan rinteeltä lumi lorisee ojaan.
Jos tekisin kaarnaveneen, mihin se matkaisi.

Ensimmäiset kukat etelärinteellä,
kiljun ääneen.
Siistin niiden ympäriltä roskat pois.
Tervetuloa turvallisesti kasvamaan.

Kevään vahvuus tarttuu.

Olen keskellä kahta kieltä.
Vaiheessa, jossa uusia sanoja muistuu mieleen;
vanhoja hetkeksi unohtuu.
Tästä ajasta tuli kuin tulikin kielikylpy.

Kun naapurin isäntä kertoi, että
´lärkarna har kommit´,
en ymmärtänyt.
Otin selvää.
Ylpeänä esittelin sitten sanan ´kiuru´.

Ystäväni veivät minut tanssimaan.
Suuri halli ja satoja ihmisiä.
Aivan vieras kulttuuriyhteisö minulle.

Mutta minähän viihdyn täällä!

Iloisia ihmisiä, mukavaa seuraa.
Ei rähinöintiä, ei humalaisia.

Tanssin.
Nautin.

Yöllä hymyilen tähdille,
kun palaan torpalle.

Ostin haravan.
Rapsutan sillä loputkin keväästä esiin.

Pidän kiinni tästä onnestani.

Reviirin laajennusta silmällä pitäen

Kävellen, jopoillen, autoillen.
Mutta ei hiihtäen ehkä sittenkään.

Reviirini on torpalta käsin
ollut kolmen kuukauden verran
suhteellisen pieni.
En vielä osaa edes lähiympäristöäni,
miksi siis haikailisin kauemmas.

Mutta realiteetit
vaativat liikkumista,
pidemmälläkin säteellä.

Apu.
Siitä ei täällä ole puutetta.
Hämmennyn silti edelleen
sen saamisesta.
Kyydit järjestyvät aina.
Ujostelen pyytää.

Aion oppia ajamaan autoa uudelleen.
Vähintään seitsemäntoista vuotta
ehdin olla ratin takaa pois,
kunnes istuin sinne viikko sitten.
Vapisin.

Ajoin, ja aion ajaa.

Vaikkakin ensimmäinen tuntini päättyi

yliaurattuun penkkaan.

Auto penkassa.

Auttajia koko ajan lisää.

Lähimmät traktorit paikannettu puhelimitse.

Lopulta ystävällinen hevosmies

veti auton penkasta.

Kellään ei ollut kiirettä.

Lopulta minua ei edes hävettänyt.

Seuraavana päivänä kokeilin suksia.

Vihdoinkin.

Mutta tasapaino ei ole itsestäänselvyys

parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Häikäisevä, houkutteleva hanki

onkin liukas ja viettävä.

Vapauden tunne laduttomalla pellolla

saa minusta otteen.

Hiihdän itseni hikeen ja raukeuteen

ilman vastaantulijoita.

Hengitän aurinkoa.

Uhmaan itseäni,

opettelen asioita uudelleen.

En anna periksi.

Kevät.

Torpan eteläinen pääty,

pala nurmikkoa.

Istumme kissojen kanssa

iltapäiväkahvin ajan.

Lumen yli kannan nuo

aristrokraattiset sisään.

Tuuli on vielä viimainen.

~~

En tiedä mitä hankien alta paljastuu.

Odotan.

Kesä täällä on minulle mysteeri.

Ei ehkä ole näin hiljaista.

Osaavatko muut tiensä tänne silloin helpommin.

Osaavatko liiakin helposti.

Kesällä ajan itse.

Ajan välillä pois.

Aina palaan.

Tänään ensimmäiset

joutsenet lensivät torpan yli.

Huomasin hihkuvani ääneen.

Onnen mittatikku lyhenee

Vain pienen pieniä liikkeitä; hevonen ymmärtää.

Opettelen ratsastamaan.
Minimoimaan viestintääni hevoselle.
Selkeitä käskyjä ja pidätteitä.
Ei hosumista.
Kuuntelemaan hevosta.

Opettelen onnea.
Löytämään pienimmätkin hyvänolon pisteet.
Näkemään kaunista, en kävelemään sen ohi.
Pysähtymään hetkeen, en juoksemaan ohi.

Uusi tilaisuus. Alku.
Olen nollapisteessä,
vapaana muuttamaan kaiken.
Kuuntelen ympäristöäni,
kuuntelen itseäni.
Osaanko.

Näen lumen sulamisen läheltä.
Nojaan luontoon.
Askeleet ovat raskaat,
kun tuuli pyryttää lunta niitä vastaan.
Peltoaukealla viima piiskaa kasvojani.
Menen sen kaiken läpi.
Perillä on voittanut olo.

Kuin palkinnoksi
tulee aurinko.
Piirtää kaikkialle kuvia.

Kaikki on uutta.
Vanha tuntuu kaukaiselta.
Olen välitilassa.

Niin paljon kauniita ihmisiä,
joita en ennen tuntenut.

Osallistuin jooga-tapahtumaan.
Sain muistutuksen siitä,
miten hyvä on hengittää.

Hengittää syvältä ja syvään.
Tuntea syvästi.
Kokea syvältä.
Nähdä enemmän.

Pysähtyä tuntemaan elämä.

Illalla seisoin pihakalliollani.
Taivas oli kaari ympärilläni.

Hengitin tähtiä.