Sosiaalinen mökkihöperö lie dilemma

Lumen tippumisessa katolta
on jotain surullista.

Se jysähtää alas.
Säikähdän joka kerta.
Kissat ovat jo tottuneet.

Miksi minä en
ole valmis vielä
luopumaan lumesta?

Sukset.
Haluan sukset.
En ole hiihtänyt
ainakaan kymmeneen vuoteen.
En muista, koska hanget
olisivat tuntuneet niin
houkuttelevilta kuin nyt.

Ei latua,
vain valkoista,
rikkoutumatonta.

Kun aurinko sytyttää
hangille tuhannet timantit.

Pientä mökkihöperyyttä
on havaittavissa.
Haluan vain olla täällä.
Täyttää päiväni pienillä,
ja isommillakin asioilla.
Olla omillani.

Kuunnella hiljaisuutta.

Sosiaalisuus.
Kaikki tämä kuhina
ympärilläni yllättää.
Mutta pidän siitä.

Muutin lähes keskelle metsää,
keskeltä vilinää.
"Pahimpaan vuodenaikaan",
sanovat paikalliset.

Talven piti olla hiljainen.
Se ei ole.
Elämäni on täällä
vilkasta.

Millaista sitten
onkaan kesällä?

Paikalliset ovat
helposti lähestyttäviä.
Hämmennyn siitä.

Olen matkallani
tiputtanut jonnekin
osan välittömyydestäni.
Vai onko se kenties
kaupunkilaistumista,
josta haluan nyt eroon.

Täällä on mahdotonta
tuntea itseään ulkopuoliseksi
edes outojen keskellä.

Nämä ihmiset ovat lämpimiä.

Kanavoin sosiaalisuuden
ja oman retriittini välillä.

Etsin oikean tien.

Jos minuun on tarttunut kylmyyttä,
karistan sen pois.

Sukellan lumeen.

Lumi veistää maisemia ja aikajanani on valkoinen

Kauniita kaaria. Vaaleansinistä valoa.

Lunta tuulee vaakatasossa.
Juuri nyt tänne ei pääse;
eikä täältä pois.

Uunissa rapisevat
puut, kun tuli
niitä kutittaa.

Kissat kuorsaavat keossa.

Eikä minulla ole

kiire minnekään.

Pakkaset kävivät kylässä.
Kaupunkiminä olisi ollut sisällä.
Torppaminä lisää vaatekerroksia,
ja suuntaa ulos.
Joka päivä.

Olen koukussa ulkoilmaan.

Vahvistun.
En karppaa, en vältä lihansyöntiä.
Harjoittelen tekemään
herkkuja puuhellalla.
Torppaminäni syö enemmän
kuin kaupunkiminäni.
Tänään söin elämäni ensimmäistä
kertaa *korvpanna*-annoksen,
ja se oli lähes taivaallista.

Muutaman päivän päästä
olen asunut tässä torpassa
kaksi kuukautta.

Lyhyt, mutta pitkä aika.

Piirsin ison janan
aikajaksoilleni elämässäni,
kun muutin tänne.

Kuin olisin aloittanut
nollasta jälleen.
Aikajanani onkin
puhtaan valkoinen.
Ei merkintöjä täysi.

~~~

Luulin eläväni täällä
lähes retriitissä.
Ainakin alkuun.

Päiväni kuitenkin
täyttyvät enemmän kuin
kaupunkipäiväni.

Mutta niskassani
ei hengitä kiire.

Kuuntelen ja tunnustelen.
En ehkä enää muuta kaupunkiin takaisin.

Juuri nyt.
Hengitän täysillä.

Lakaisen lumet ulko-oven edestä.
antaa vaan tuulla lisää.
Lakaisen sitten uudestaan.

Säiden armoilla tai kehdossa

Aurinko huutaa minua lumeen.

Sanoin käsipäivää
kunnon pakkasille täällä
ensi kertaa.
Viime torstaina
en enää halunnut kävelylle.
Viima raapi kasvoja.
Lisäsin puita hellan uuniin.

Perjantaina uskalsin seikkailla
Isolle Kirkolle.
Pyry teki isoja renkaita.
Korkokengät ja hame
jäivät torppaan.

Punaposkinen mummo
täytti linja-auton tarinoillaan.
Tunti ja viisitoista minuuttia;
lyhyt aika, johon mahtuu monta tarinaa.

~~~

Olen  (jo) eksyksissä
Isolla Kirkolla.
Tai ainakin olen vieraantunut.
Kaipaan torpalle.

~~~~

Yöllä jäin loukkuun junattomuuteen.
Pakkanen söi tekniikan.
Oma luottotaksikuskini
toi minut kotiin kaksi tuntia
myöhemmin kuin olin haaveillut.
Kyytini vei häneltä kaikkiaan kolme tuntia.
Mutta pulaan hän ei minua jättänyt.
Vastuu toisesta ihmisestä....

Eilisiltana se alkoi.
Aamulla lunta oli melkein
nokialaisen varren verran lisää.

Illalla lakaisin kolme kertaa ulkoportaan.
Hyvä niin. Sain aamulla oven auki.

Ajatus siitä, etten helpolla
pääse lumien yli.
Pois torpalta.
Tai siitä, ettei kukaan
jaksa rämpiä tänne.

Vapaus.
Olla ajattelematta siirtymistä.
Olla liikkumatta minnekään.
Ei kiirettä.

Aura tulee, kun ehtii.

Aurattu.
Aurinkokin tuli.
Se huutaa minua ulos.

Olen nykyään koko ajan ulkona.
Tai ainakin siltä tuntuu.
Kynnys on kovin matala ylittää.

Jospa menisin tarkistamaan,
miten peurapolulle on käynyt.
Joutuvat varmastikin tekemään uuden.