Kuulun tänne.
Nyt.
En hetkeksi,
vaan hetkien ketjuksi.
Sanoin tilan vanhalle isännälle,
että aion istuttaa puita.
Se tarkoittaa, että jäät, sanoi hän.
Hyvä niin, jatkoi.
Lämmitti.
Kaikki ihmeen pörriäiset
ovat kaikkialla.
Lämpö tuo ne torppaan.
Aluksi kammoan
hämähäkkien armeijaa.
Panikoin punkeista.
Nyt kolmen sentin
koppakuoriainen sadevesiämpärissä
saa minut vain nyrpistämään
nenääni ja heittämään sen
nopeasti pois.
Eräänä aamuna ne olivat siinä.
Kirvat!
Siemenestä kasvatin hellien basilikani.
Nyt armeija tuholaisia oli hyökännyt.
Vihasin niitä hetken.
Mäntysuopaliuos pesi siinä
hehkussa ikkunatkin.
Nyt näyttää siltä, että taistelu
jatkuu jaksoittain läpi kesän.
Miksi taimitarhalta ostettujen basilikan
taimien maku ei niille maistu?
Onko hellyys ja herkkyys
synti kasvattamisessa?
Etanat saapuivat kirvoja aiemmin.
Olen luovuttanut niiden suhteen.
Häiritsen niiden herkuttelua
kastelemalla kasvit alkuillasta,
kosteus ehtii hiukan hiipua ennen yötä,
etanoiden virallista illallisaikaa.
Olen kai sadisti.
Ei minusta koskaan kasva puutarhuria.
Tai ainakaan sellaista normien mukaista.
Pieni puutarhani on villi.
Ne kasvit, jotka päättäävät
nousta sinne, kasvakoot.
Paitsi nokkonen.
ja se toinen, jonka nimeä en tiedä.
Eläköön vapaus ja rönsyily!
Puutarhani logiikka taitaa olla sama kuin elämäni.
Vapaus.
Rönsyily.
Hetkestä kiinni.
Rauha.
Rakkaus.
Olen rakastunut.
Olen rakastunut elämääni.
Saan rakastaa rakastani.
Saako olla näin paljon rakastunut?
Annoin ystävälleni muutaman
pinaatin taimen.
Eräänä iltana palatessani torpalle,
minua odotti melkein viidakko
maa-artisokan taimia häneltä.
Pidän tästä.
Vaikka Deija-torppa
on ollut kotini vasta
puolitoista vuotta,
pihallani on jo ruusuja kahdelta
ystävältä ja kummitytöltäni.
Jätän merkkejä.
Rakkaani ja tärkeäni jättävät merkkejä.
Puutarhani on aarteeni.
Tarkastan sen monta kertaa päivässä.
Iloitsen jokaisesta kukasta.
Uudesta pavusta.
Mielen meditaatiota.
Vesi.
Kuinka yksinkertaista olikaan
laskea kylpyamme täyteen Helsingissä.
Kuinka vähän ymmärsin.
Ei itsestäänselvyys.
Näen luonnon,
joka huutaa vettä.
Kuulen viljeliöiden huolet.
Ymmärrän nyt kaivon tyhjenemisen.
Ystäväni käy kahvilla,
lähtiessään pyytää soittamaan, mikäli sataa paljon.
Heinät on juuri levitetty pellolle.
Kun juuri nyt ei sataisi,
ne ehdittäisiin paalata kuivana.
Hevoset söisivät hyvää heinää
ensi talvena.
Opin.
Käytän vettä vähemmän.
En laske vessaa joka ainut kerta siellä käytyäni.
En lutraa suihkussa.
Sade ei vaan osu tänne.
Olen kahden kilometrin päässä,
jossa sataa.
Hihkun innosta.
Ajan takaisin kotiin,
tiet muuttuvat kuiviksi noin kilometria ennen.
Jälleen.
Luen Facebook-päivityksiä,
jossa valitetaan sateesta.
Me odotamme sitä täällä.
Luonto odottaa sitä.
Kaikki rahisee kuivuuttaan.
Kalliotteni kauniit sammaleet
on ajat sitten menetetty.
Olen varautunut.
Ne harvat kerrat,
kun taivas antaa edes hetken
vettä tänne, ovat kullanarvoisia.
Juoksen ränniltä rännille
tyhjentämässä sankojani vesisäiliöihini.
Jos herään yöllä sateen ropinaan,
tunnen syyllisyyttä, kun en jaksa lähteä "vesilypsylle".
Superkuu kävi.
Rehellisesti sanottuna,
ei se minusta ollut niin super.
Olen nähnyt Deijassa kauniimpiakin.
Ei etuliite takkaa aina laatua.
Haluaisin osata herätä
kello neljä kesäaamuina.
En osaa.
Päinvastoin.
Tämä lämpöaalto saa minut
nukkumaan aivan liian pitkään.
Ja sitten odotan iltaa,
kun saa nauttia viileydestä.
Menetän parhaat ajat.
Kesäaamujen taian.
Kun kaikki tuleva on vielä aavistus.
Teen sen vielä.
Herään kello neljä.
Lähden pellon reunaa pitkin merenrantaan.
Etsin kaikki taikamaat.
Keväällä ostoskoriini sattui osuumaan
vihannesportulakan siemeniä.
En ollut ikuna kuullut moisesta.
Lehdissä on kuulemma runsaasti
omega 3 rasvahappoja ja E-vitamiinia.
Ja jösses, esikasvatuksessa se iti!
Mutta mikä parasta, se on hyvää.
Ihan raakana tai freesattuna,
toimii.
Ja näemmä se on ainoa penkki,
jossa Sini-kissani nukkuu helteellä.
Merkki.
Torpassa on hyvä tasapaino.
Kaksi kissaa ja mami.
Viraileva mamin Rakas ei häiritse,
täydentää.
Nautinto.
Otan emalivatini,
siirryn iltasella pikkuiseen hyötypuutarhaani
ja kokoan illallisen antimet.
Minussa elää vanha
viljelijä.
Sama maisema,
aina uusi.
Muistutus itselle:
etsi aina uutta tutusta.
Hihkun,
ensimmäiset pavut!
Samaan aikaan näemmä
jänöpupusilla on taas joku vaellusaika.
En pysy enää kärryillä,
milloin ne valtaavat tiet.
Mutta ajan varovaisemmin.
Vihdoin.
Deijassa on pyykkinaru.
Ei ainoastaan merituulessa
heittelehtivä kuivausteline,
joka lopulta piti sitoa antennin tolppaan.
Oletko nähnyt,
miten hauskalta
näyttää kierivä kuivausteline?
Ja kun hetken uskallan luottaa,
että puutarhani selviää ilman minua,
poistun merelle.
Rakkaani on istuttanut minuun meren.
Sinne on päästävä.
Tunnettava tuuli hiuksissa.
Olen juopunut merestä.
Hämäläinen tyttö; kuin pettäisi järvensä.
Täällä eletään yhdessä.
Ollaan toisillemme läsnä.
Tilan vanha isäntä tuli tänään
kertomaan, että perunapellonlaidassa
on hyviä herneitä syötäväksi.
Kiitos.
