Bo Kaspers Orkester soi, ja jään miettimään...
Olen löytänyt unelmat uudelleen.
En päästä niitä enää koskaan luotani pois.
Lähipellolle kylvettiin perunoita.
Olisinpa pyytänyt päästä mukaan;
olisin ehkä oppinut jotain.
Linnut tanssivat kynnöksellä.
Sinä päivänä sumu leikkasi kaiken kirkkaan.
Ympärilläni vain akvarelleilla maalattua.
Nakkasin kameran olalle ja lähdin ulos.
Pakko.
Sumussa on taikaa.
Salaperäistä, joka on piilossa.
Sumu ottaa syliin,
maailma jää ulkopuolelle.
Kuin rakas.
Sumu on sukua unelmille.
Jättää tilaa haaveille ja ajatuksille.
Mikään ei ole itsestäänselvää.
Eikä päätepistettä näe.
Kaikesta kevään varovaisuudesta huolimatta,
Värit räjähtävät nyt silmille.
Tavallaan kaipaan hentoja silmuja ja varovaisia nuppuja.
Viisi kuukautta torpassa tuli täyteen.
On tunnustettava: alkuihastus on ohi.
Suhteeni torppaan on vakiintunut.
Olen rakastunut.
Peruspalvelut lähellä.
No, ei ehkä ihan niin.
Mutta kun ajatukset puuroutuvat,
astun pihalle ne avaamaan.
Kun ideat solmiutuvat umpeen,
poljen ne meren rantaan.
Arki on kaunis.
Iloitsen kotitien varrella kasvavista karitsoista,
hyrräävistä traktoreista, auringonlaskusta pelloille,
aamukasteesta ja käen kukkumisesta.
Lista on loputon.
Ystäväni ajoi Isolta Kirkolta kylään.
Toi mukanaan minulle ruusun.
Neidonruusun. Istutti sen, autoin.
En kehdannut sanoa, että se on
elämäni ensimmäinen ruusu.
Nyt minun on pidettävä se hengissä,
jotta torpalle jää merkki minusta.
Heitin viime sunnuntaina talviturkkini
tuonne merenlahteen.
Vieressä, hyvin lähellä, hautoi kyhmyjoutsen.
En saanut silmiäni irti siitä tyyneydestä.
Lemmikki,
Forget me not, Förgätmigej,
lempikukkani, kukkii pihallani.
Unelmillani on uusittu lentolupa.
