Drops: tammikuuta 2014

Onko syksy kuolemaa,

vai menevätkö kaikki vain nukkumaan?

Syksy juoksi ohitseni hitaasti.
Joulukuussa kaivoin vielä
mustajuurta maasta.
Sienestin.

Olen ylpeä
jokaisesta satoni tuloksesta.
Pakastin on aarreaittani.
Koen olevani parempi ihminen,
kun keitän keittoni nurkan takaa
kaivamistani artisokista.

Villisian jäljet.
Vanha isäntä kertoi niistä.
Ajoin tuohon parin kilometrin päähän katsomaan.
Hiukan pelotti.
Paistoin turvakseni kultaisia kanttarelleja.

Puusouvi.
Rakkaani ja minä.
Talven lämpö on turvattu.

Hiljalleen kaikkialta värit katoavat.
Muuttuvat niin näkymättömäksi,
on pysähdyttävä.
Katsottava tarkkaan.
Kuuran alla kaikki kuitenkin on tallessa.

Minun oma pöllöni.
Kuukausia yritin sitä kuvata.
Sitten se suostui.
Puhuin.
Kuvasin.
Pyjama päällä.

En ehtinyt kuin vällyn
niskaani heittää
vanhan isännän
tullessa kertomaan,
että nyt se ei liiku.

Loppusyksyyn,
Jouluun ja vuodenvaihteeseen
liittyy jotain mystistä.
Ajantaju katoaa.
Uuden mahdollisuus.
Vanhasta luopuminen.

Enemmän ajatuksia rakkaille.

Odotan Joulua edelleen kuin lapsi.
Petyn vähemmän,
kuin aikuinen.

Kun värit tuntuvat
katoavan,
niitä onkin kaikkialla.
Usko.
Halu nähdä.

Käpertyä talven syliin.
Antaa kynttilöiden
lämmittää.
Talven todellisuus
on kaukana kesän
mystiikasta.

Menetin jälleen yhden kissan.
Nuorin nukkui pois ennen äitiään.

Tänään uskallan sanoa surevani.

Kolmetoista vuotta yhdessä
on monen hetken summa.

Yksi suurimmista kivuistani
on pelko tuottaa tahtomattani
kipua eläimelle.

Eläimelle,
joka rakastaa pyytettömästi.

Lopun aika on käsissäni.
Valta rajata tuo rakkaus.

Pisteen kirjoittaminen
on kunniatehtävä.
Haluan tehdä sen oikein.

Päätös oli minussa.
Luopumisen yllätys nopeutti sitä.

Me kaksi vanhaa:
kissani ja minä,
olimme liian hiljaisia.
Hengitimme turhan syvään.

Pennut muuttivat torppaan.