Yksinolosta

Tähtitaivas tulee joka aamu lähemmäksi.

Heräsin viideltä.
En ymmärrä miksi.

Tämä paikka kääntää
minua uuteen rytmiin.
Lienee syytä tehdä asialle jotain.

Viime päivinä olen
miettinyt yksinoloani.

Ensin yksityisyrittäjäksi,
tekemään töitä kotoa käsin;
ja nyt muuttamaan vielä
tänne suhteellisen
yksinäiseen torppaan...

Tarve kasvaa kokonaiseksi...
Uskaltaa kohdata itsensä...
Tulla vahvemmaksi...

Kun maksimoi yksinolonsa,
ajatukset alkavat liikkua.
Niillä on tilaa enemmän.

Täällä sama aika olla yksin
on enemmän.
Haluan oppia hallitsemaan
aikaa, yksinäisyyttäni paremmin.
Täyttää päiväni asioilla,
jotka vievät minua eteenpäin.
Lopettavat kaiken pysähtyneisyyden.

Testaan itseäni;
mihin pystyn.

Välipäivien puuhia

Myrskynjälkeinen sähkötön aika takana; totuus paljastuu.


Kaunis aamu.
Ensin aamukahvit tähtien alla ja
yllätyksenä näin tähdenlennon.
On ehkä lapsellista,
mutta se sai minut onnelliseksi.

Kun aurinko hymyili,
sain kaksi kissaa kanssani ulos.
Vaikeampi niitä olikin sitten saada sisälle.

Kaatuneita puita viedään ikkunani ohitse.
Raivataan siellä täällä.
Minäkin raivaan.
Sähköttömyyden jäljiltä
kotini on täynnä tuhkaisia
kissantassunjälkiä.
Onpa ihanaa, kun imuri saa virtaa.

Nyt olen viisaampi.
Asettelen jopa polttopuut säkeistä
puulaatikkoon lähelle uunia.
Mietin, uskallanko tyhjentää vesikanisterin.

Isoin huoleni on nettiyhteys.

Poljin talleille.
Erään talon pihassa seisoi mies,
pysähtyi niille jalansijoileen,
tuijotti minua.
Heilutin iloisesti hänelle,
hän takaisin.
Ei täällä moni hullu jopoile.

Talleilla paaluja kännykkään löytyi.
Olin se hankala asiakas ja
soitin Soneralle.
Linkkimastoni oli palanut;
lupasivat korjautuvan tämän vuoden
loppuun mennessä.

Eli sähköttä, vedettä melkein pärjään.
Mutta vaikeinta on nettiyhteyden puuttuminen,
puheluiden mahdottomuus.
Olen kyllästynyt kiipeämään kallioille
saadakseni yhteyden.
Ja sekin pätkii.

Iltapäivään mennessä olin jo psyykannut
itseäni, että pärjään ilman.
Mutta voi sitä onnentunnetta,
kun yhtäkkiä illansuussa
paalut puhelimessani kasvoivat.

Oikein hävettää.
Kiitos Sonera.

Tapaninpäivä ja se M Y R S K Y

Haaveena Tapaninpäivä vällyjen alla suklaata mussuttaen.

Olin varannut Tapaninpäivän pelkälle levolle;
oikeammin sanottuna laiskottelulle.
Muuton jälkihulinoissa olin saanut
Deijassa tavarat suunnilleen paikoilleen ja
joulutouhutkin tehtyä.
Oli aika ihan vaan löhötä.

Myrsky nousi jo yöllä ja hakkasi kaikkea.
Pihalla oli turha yrittää seistä,
mikäli ei mielinyt lähteä lentoon.
Olin varma, että vanhan kanalan
kattopellit lentävät päin ikkunoitani.
Liikennemerkki ujelsi.
Normaalisti siitä kuuluu vain sellainen
kauhuelokuvien narina.

Siirryin vällyjen alle.
Sitten ne katkesivat,
ne autuaat sähköt.
Olin varma, että ne palaisivat pian...

Kaupunkilainen minussa teki kepposet.
Paikallinen olisi varmastikin laskenut vettä varastoon.
Lämmittänyt uunia heti aamusta.
Minä sen sijaan silitin kissoja vällyjen alla,
luin roskaromaania ja täytin
itseäni herkuilla.

Sitten laski pimeys.
Illalla päivitin blogiani käsin:

"Istun täällä torpassa, kynttilän valossa.
Päivitän blogiani manuaalisesti.
Sähköt ovat olleet poikki aamusta...
Vesikin lakkasi tulemasta.

Linkit ulkomaailmaan poikki.
Sammutin juuri kännykän,
onhan siinä sentään
puolet akkua jäljellä,
linkkiä tosin nolla.

Puuhellassa palaa tuli.
Kello ei ole vielä edes kahdeksaa,
tekisi mieli mennä kissojen kanssa vällyjen alle.
Mutta jos nukahdan...
Täytyy nyt vaan valvoa tulta.
Sitten joskus, kun pellit on kiinni, uskallan nukkua.

Jotenkin helpottava tunne;
ei kontaktia ulkomaailmaan.
Vain tämä tässä.

Sisko toi päivällä Kirkkonummelta vettä.
Viehättävä tuliainen.
Tunti sitten vuokraemäntäni äiti tuli ovelleni,
ja tiedusteli, kuinka selviän.
Kanisterin vettäkin antoi.
Isoja asioita.

Ihmiset, jotka asuvat maalla,
tietävät nämä jutut.
Kyllähän minunkin pitäisi tietää.
Olen unohtanut aivan liikaa.

Kissat hakeutuvat enemmän luokseni.
Hämmästelevät myrskyä.
Peittelen niitä vilttikääröihin;
vaikka täällä ei ole edes kylmä.

Olen huolissani ruokieni säilymisestä.
Teen "pakastimen" pihalle.

Näen pätkiä päivityksistä Facebookissa.
Suomi on sekaisin myrskystä.

Jollain tavalla olen innoissani tästä.
Testaan itseäni ja sietokykyäni.
Kaikki hyvin tähän asti."

Yöllä sähköt palaavat.
Se tuntuu suurelta.
Aamulla otan lämpimän suihkun.

Joulu torpassa

Päivitän nyt blogiani viiveellä.
Luonnonvoimat kävivät kylässä.

Aatonaaton aamu oli kaunis;
kuin tilattuna maisema muuttui jouluiseksi.

Odotin.
Äitini ja isäni olivat tulossa.
Tuntui hyvältä rakentaa täällä Joulua.
Minussa todellakin asuu pieni joulumuori.


Harmillista, mutta ennen vieraideni tuloa,
kaikki lumi katosi sateen myötä.
Pimeää, tuuli huusi puissa.

Aattoaamuna maneesissa seisoin onnellisena
Puff-hepan vieressä ja lauloin Maamme-laulua.
Näin isäni ottavan hatun päästään.
Hyvä olla.

Tämä Joulu oli paras pitkään aikaan.
Sain rakentaa läheisilleni jotain sellaista,
mitä olisin halunnut tehdä niin monta kertaa ennenkin.

Joulu Deijassa on
oikeanlainen Joulu minulle.

pienet asiat ovat SUURIA

Tänä aamuna kaikki oli ohuen
valkoisen kerroksen kuorruttamaa.
Lumi.Snö.

Kuusenhaku reissu peruuntui,
mutta kävelin metsään ja hain havuja ulkoportaalle.
Strömsö- vaihde siis jatkuu.

Aurinko.

Tänään laiskottelin. Täysillä.
Köllöttelin kissojen kanssa enemmän tai
vähemmän pitkin päivää.
Päiväunet tuntuvat täällä sallitummalta.
Aionkin ottaa niitä aina tarpeen tullen.

Tämä on pesä. Tämä on hyvänolon pesä.
Täällä on aikaa kohdata itsensä.

~~~~

Äsken kävelin postilaatikolle otsalamppuni kanssa.
Puskissa kahahteli; se saa edelleen aikaan
jännän tunteen vatsaani.
Tiellä oli kolmet tuoreet jäljet:
peuran, jänöpupun ja nokialaisten.
Hymyillytti. Siellä ne ovat, muutaman metrin
päässä, nytkin kun kirjoitan tätä.

Minulla on naapureita, joita en näe.

Strömsö -vaikutteita vaiko hämäläisperimää

Ensimmäiset kutsuni Deijassa.

Palaan vielä eiliseen.
Aamulla kuunsirppi tervehti, kun (hups) heräsin 0546.

Minua kutkutti ajatus siitä, että illalla
olisivat ensimmäiset kutsuni täällä.

~~~~

Aamupäivällä käynnistin Joponi ensi kertaa täällä.
Poljin peltojen halki talleille, aurinko vilkutti minulle
ja sai minut nauramaan.
Takaisin tullessa hento lumipeite peitti tiet;
on todellakin aika hankkia nastarenkaat Jopolle.

Sitten iski Strömsö. Puunasin pikkumökkiäni ja
väsäsin tarjottavia. Koristelin, pöyhin tyynyjä ja rakensin tunnelmaa.
Olin unohtanut suurimman osan tarjoiluhankinnoista.
No, kauppaan en enää jopoilisi_mentäköön näillä.

Pimeyden laskettua saapastelin sytyttämään ulkotulet.
Pimeyden keskellä kuulin omituisen äänen, säikähdin.
Peura lähti vierestäni.
Kumpikohan säikähti enemmän....

Pikku tupani täyttyi ihmisistä ja täällä oli kovin lämmintä.
Nautin; vaikka kaikki ei mennytkään kuin Strömsössä.

Loksahduksia paikoilleen

Heräsin ennen kello kuutta.
Aamukahvi pimeässä, ulkoportailla.
Taidanpa kysyä vuokraemännältäni,
olisiko jossain joku vanha puutarhatuoli oveni eteen.
Tai vaikkapa vain pölkky.
Vilttejä ostin jo varastoon ennen muuttoani.

Tähdet olivat edelleen paikoillaan.
Pikku pakkanen.
Jostain kauempaa kaikui puukuorman teko,
tunnistin kolahtelevien halkojen äänet.
Mietin, paljonko on pakkasta...
Mitä väliä sillä on?
Uskalsin jopa ajatella, millaista olisi elää ilman kelloa.

Uhka stadilaisen blondin maineesta

Otinpa sitten aamusuihkun.

Hiuksiani huuhdellessa lämmin vesi katosi.

Enhän minä lämminvesivaraajista mitään ymmärrä,

vaikka sellainen oli joskus kodissani Kumpulassakin.

Tuijotin laitetta, ei se auttanut.

Taas hävetti. Taas piti soittaa vuokraemännälle.

Mutta nämä ihmiset ovat niin ystävällisiä.

Lopulta päädyttiin putkimiehen tilaamiseen.

Noin puoli tuntia ennen hänen tuloaan,

lämmintä vettä tuli taas.

Olinko hätiköinyt...

3 minuuttia ja homma oli selvä.

Oli siellä joku mutterinnäköinen,

jota kuulemma en olisikaan

saanut itse käännellä.

Ei siis turha keikka (helpotuksen huokaus).

Taidan olla täällä enemmän

stadilainen kuin Stadissa.

No, aika opettaa.

~~~~

Tein tänään kävelyretken merenrantaan.

Ei sinne ole kuin alle 10 minuutin verran kävelyä.

Suunnittelen jo avanto-uintia; tosin meri on vielä todellakin auki.

Pitäisiköhän kaivaa uimapuku muuttolaatikon uumista?

Hivenen paniikinomaista

Aamukahvi portailla.

Vaikuttaa siltä, että tavakseni täällä muodostuu ensimmäisen kupin juominen portailla,
satoi tai paistoi.
Tosin minulla on vasta kokemusta sateesta.

Seison portailla ja ihmettelen hiljaisuutta,
tervehdin uutta päivää.

Eilen illalla eräs ystäväni kysyi,
enkö pelkää tätä pimeyttä.
En. Minusta se on kuin mustaa samettia,
jonka poimuissa on lempeätä olla.

Ennen nukkumaanmenoa kuitenkin räpelsin ulko-oven lukon
salvan ns. lukko-asentoon. En kyllä ollut varma, onnistuinko.
Mutta en välittänyt tarkistaakkaan.

Aamukahvikupposen  kanssa sitten siinä ovella seisoskellessani,
päätin kokeilla oliko ovi lukossa. Oli.
Ja lukituksi oli vähällä jäädäkin. Vanhoissa ovissa ja
lukoissa on kai aina oma tyylinsä siihen, kuinka ne avataan.
Kokeilin aika monta tapaa. Hetkellisesti hivenen panikoiduin.

Näin itseni vuokraemäntäni portailla aamulla
kello 6.30.: verkkareissa, Muhu-villatakissa,
sateen kastelemana.."kun nyt kävi vain niin, että lukitsin itseni ulos..."

Lukko aukeisi ja olen sankari. Juhlistan sitä toisella kupilla kahvia.

Kyläilykulttuuria

Sade piiskaa ikkunaan, taas.
Inkoossa ei kuulemma ole satanut näin, ja tähän aikaan vuodesta, ainakaan kymmeneen vuoteen.

Sain vanhoilta naapureiltani jouluhepat Jouluksi. Ripustin ne tänään; keinuvat kauniisti.

Olen jo joitakin vuosia tiennyt, että minussa elää pieni erakko.
Samalla olen kuitenkin kovin sosiaalinen.
Niinpä ennen Deijaan muuttoa hiukan jännitti, kuinka syväksi erakoitumiseni täällä kasvaa.

Toivoin salaa, että ystäväni oppisivat poikkeamaan luonani. Luokseni olisi helppo tulla.
Hyvältä näyttää, muutamat ovat jo uskaltaneet kokeilla.

Pidän sellaisesta kyläilykulttuurista, jossa ihmiset soittavat ja kysyvät, sopisiko poiketa.
Se on luentavaa puolin sun toisin.
Samalla kaikenlainen stressaaminen tarjoilusta ja vieraiden viihtymisestä katoaa.
Istutaan tovi torpan keittiössä kaffella ja turistaan kuulumisia. Nautin.

Tuuli. En luule sitä enää autojen ääneksi.

Näkymät tällä erää

Palasina alan rakentaa pääni kartalle uutta elinympäristöäni.

Tämä on siis torppa nimeltä Deija. Alkujaan kuulemma sauna.
Sittemmin karjakon koti, niinkuin nimikin kertoo.
Täällä me nyt asumme, 4 kissaani ja minä.
Kuulostan klassiselta vanhapiialta, mutta minulla ei ole vielä keinutuolia.

Ensimmäinen iltani näytti tältä.

Satoi, mutta seisoin pihalla ja tirautin muutaman onnen kyyneleen.

Tämä toinen päiväni aukesi tällä näkymällä keittiön ikkunastani.

Pelkistettyä sanoisin.

Pihapiirini tietous lisääntyi tänään, kun tapasin vuokraemäntäni.

Oveltani vasemmalle katsottaessa on vanha sikala.

Suoraan torpan edessä on puolestaan vanha kanala.

Ja oikealla onkin sitten navetta.

Kun pellolla on meri ja viljapaalipallot ovat uimakoppeja

Toinen aamu Deijassa aukesi tänään.
Nukun täällä paremmin kuin pitkään aikaan.

Saavuin tänne lauantaina illansuussa. 
Kun muuttoporukan lähdettyä istuin keittiön pöydän ääreen ystäväni kanssa, iso onnentunne valtasi minut.
Se tunne jatkuu, jopa kasvaa koko ajan.

On joulukuu, eikä ikkunasta todellakaan näy kaunista lumenpeittämää maisemaa.
Mutta mitä sillä väliä on, maisema on minusta kaunis kuraisenakin.

Eilen oivalsin tuulen pauhutessa nurkissa, että täältä voi todellakin katketa sähkötkin.
Yhtenä läksiäislahjoistani Kumpulasta sain otsa- ja taskulampun. Mihin ihmeessä pakkasin ne? Missä patterit ovat?
Sytytin varmuuden vuoksi kynttilöitä, etten jäisi totaalipimeyteen. Etsin tuntikausia, lopulta löysin.
ja sitten huomasinkin, että kuistin ikkunalla on toimiva taskulamppu ihan vakiona; niin täällä.

Kuulen vielä ääniä, luulen autojen ajavan ohitse. Mutta se onkin tuuli. Kahden päivän aikana ohi on todellakin ajanut vain yksi auto, ja sekin meni pellolle. Lähinnä kai heinäpaaleja noutamaan.

En saa kolmos-, nelos- enkä SubTv-kanavia näkymäään. En edes yritä. Mitä väliä niillä on. Eihän minua edes huvita katsoa televisiota täällä.

Eilen illalla fiksasin mokkulani käyttöön. Onnistui! Se tuntui valtavan hienolta; back to basics, so to say.
Ja Facebook on kyllä hyvä asia. Saa olla sosiaalinen, jos on tarvis. Vaikka verkkareissa.

Kohta kävelen teippaamaan nimeni postilaatikkooni. Roskia en taida tänään viedä, sillä sain juuri kuulla, että roskikset ovat kilometrin päässä. No, onhan minulla Jopo;)

Avoimet ovat -teema kutsuu

Pakkaan, pesen, buunaan, pysähdyn, käyn facebookissa
ja pakkaan, pesen, buunaan, pysähdyn, käyn facebookissa
_ ajatus harhailee ja logiikka on hukassa.

Haluaisin pitää avoimet ovet-päivän. Istua rauhassa pöydän ääressä ja katsella Limingantien liikennettä.
Ne poikkeaisivat, jotka ehtisivät.

Aika kaukana todellisuudesta.

Viimeinen kokonainen päivä

Sataa.

Olen valmis lähtemään.

Viime viikkoina olen yllättynyt useasti. Elämässäni on enemmän ystäviä kuin uskoinkaan. Apua ja lämpöä.

Hymyillyttää ajatus aikajanasta, jonka rajalla nyt seison.
Huomenna elämääni piirtyy iso piste, eikä minulla oikeastaan ole mitään käsitystä siitä, millaisista palasista arkeni kasvaa sen jälkeen. Valmistaudun seikkailuun, enkä tiedä, missä vuoden päästä olen.

Vapauttavaa.
Olen kovin onnellinen tänään, oma elämäni on todella käsissäni.

Haikeutta havaittavissa

Alan olla lopen uupunut käymään läpi koko elämääni.
Kovin pienetkin esineet sisältävät tarinan, ja näitä tarinoita olen nyt kuunnellut kuukausia.

Samalla kuitenkin luovun muistoista, ja olo muuttuu yhä kevyemmäksi.
Hiukan ristiriitainen olo.

Herään täällä Kumpulassa enää kahdeksana aamuna.

Katselen aamuisin, kuinka naapureissa syttyvät valot, ihmiset kiirehtivät töihin ja ikkunani alla pienet ihmiset kävelevät tarhaan. Viime viikkoina olen  herännyt siihen, kuinka vilkasta liikenne Kumpulassa kuitenkin on.
Miltähän minusta tuntuu parin viikon päästä herätä pimeyteen ilman katuvaloja tai mitään liikennettä?