Olen perillä.
Paikassa,
jonka nimi on
Mielenrauha.
Liian monessa risteyksessä valitsin
menneisyydessäni väärän polun.
Liian monta kertaa
hakkasin päätäni seinään.
Tapasin ihmisiä, joita en olisi edes halunnut kohdata.
Söivät nälkäänsä minusta.
Tanssin valsseja, jotka olivatkin tangoja.
Elämä.
Oppiakseen on osuttava väärin.
Ymmärtääkseen on oltava tietämätön.
En toki ole käynyt
kouluani vielä loppuun.
Portaita astuttavaksi riittää.
Mutta nyt tiedän edes jotain.
Tiedän,
missä mieleni lepää.
Metsä.
Meri.
Järvi.
Pellot.
Puutarha.
Puutarhani.
Se astuu unille hiljalleen.
Pelastan pakkasten alta viimeisetkin yrtit.
Mutta sienet huutavat minua luokseen koko ajan.
Tie metsään on lyhyt.
Kuljen kilometrikaupalla
rikkinäisissä Nokian saappaissani
löytääkseni sienipeltoja.
Kun pääsen vauhtiin,
ei edes kosteus jaloissani haittaa.
Se pyrkii saappaisiini
salakavalasti reikien kautta.
Löydän sen!
Elämäni ensimmäinen mustatorvisienipelto.
Sieniä, sieniä...
Perkaamista, pakastamista ja kuivaamista.
Metsästä ja puutarhasta.
Mustajuurta omasta penkistä.
Tästä talvesta tulee herkuttelun keidas.
Tai koekeittiöni katastrofien ketju.
Toisinaan,
metsän syvyyksissä
iskee hetkellinen arkuus.
Jos se karhu sittenkin....
Eräänä päivänä rysähtää lähellä.
Alan automaattisesti vihellellä
ja laulella.
Olen varma, että kohtaan
villin hirven kosiotouhuissaan.
Tilan vanhaisäntä huhuilee takaisin.
Miten paljon purkkeja, purnukoita,
sankoja, työkaluja ja rekvisiittaa
löytyykään puutarhastani talvilevolle kerättäväksi.
Yksinäinen juhannusruusu
päättää kukkia syyskuun lopussa.
Ihastuttaa sen optimistisuus.
Huolettaa sen erehtyminen.
Ensi vuonna Deijassa ei viljellä
ihan yhtä paljon papuja.
Sato oli aivan liian suuri.
Mutta tomaatteja lisää.
Yllätysten yllätys, ne kasvavat
Rohkeita vastarannan kiiskejä kenties.
Pakkaan kesän pois.
Etsin kynttilät ja lyhdyt.
Vaihdan patterit otsalamppuihin.
Nokisutarikin kävi.
Esitteli minulle koko
uunin logiikan.
Olen aivan häkeltynyt sen
nerokkaasta suunnittelusta,
ja aion hyödyntää sen
kykyjä pakkasissa
entistä tehokkaammin.
Ja vanhaisäntä lupasi puut.
Omenoita on vielä puussa.
Ne syyllistävät.
Jos otan vain sen,
minkä todella tarvitsen
ja jätän eläimille loput.
Olen linjoilla.
Kahden palveluntarjoajan avulla.
Välillä puhelin ei toimi.
Mutta sekään ei huolestuta.
Kävelen vaikka kalliolle
saadakseni yhteyden tarvittaessa.
Ei kyllä kovin hyvää markkinointia
yksityisyrittäjälle,
jos puhelimeen ei saada yhteyttä...
Saappaat.
Melkein puoli elämääni
palvelivat klassiset nokialaiseni.
Pienenä partiotyttönä ne sain.
Nyt on hyvästienjätön aika,
ne murenevat.
Eilen ostin uudet ystäväni,
luonnonkumiset.
Tänä aamuna,
torpan portailla kahvitellessani,
herkistyin katselemaan
vanhoja saappaitani jaloissani.
Niin monta yhteistä matkaa,
niin monta tarinaa.
Hetken mietin jopa säilyttäväni
rakkaat saappaani.
Eivät ne turhasta murene.
"Det här är bland det vackraste jag nånsin sett
någon gång i livet ska man hitta rätt
och bakom horisonten börjar livet
vi är vid världens ände"*
*Bo Kaspers Orkester/ Du borde tycka om mig
