on jotain surullista.
Se jysähtää alas.
Säikähdän joka kerta.
Kissat ovat jo tottuneet.
Miksi minä en
ole valmis vielä
luopumaan lumesta?
Sukset.
Haluan sukset.
En ole hiihtänyt
ainakaan kymmeneen vuoteen.
En muista, koska hanget
olisivat tuntuneet niin
houkuttelevilta kuin nyt.
Ei latua,
vain valkoista,
rikkoutumatonta.
Kun aurinko sytyttää
hangille tuhannet timantit.
Pientä mökkihöperyyttä
on havaittavissa.
Haluan vain olla täällä.
Täyttää päiväni pienillä,
ja isommillakin asioilla.
Olla omillani.
Kuunnella hiljaisuutta.
Sosiaalisuus.
Kaikki tämä kuhina
ympärilläni yllättää.
Mutta pidän siitä.
Muutin lähes keskelle metsää,
keskeltä vilinää.
"Pahimpaan vuodenaikaan",
sanovat paikalliset.
Talven piti olla hiljainen.
Se ei ole.
Elämäni on täällä
vilkasta.
Millaista sitten
onkaan kesällä?
Paikalliset ovat
helposti lähestyttäviä.
Hämmennyn siitä.
Olen matkallani
tiputtanut jonnekin
osan välittömyydestäni.
Vai onko se kenties
kaupunkilaistumista,
josta haluan nyt eroon.
Täällä on mahdotonta
tuntea itseään ulkopuoliseksi
edes outojen keskellä.
Nämä ihmiset ovat lämpimiä.
Kanavoin sosiaalisuuden
ja oman retriittini välillä.
Etsin oikean tien.
Jos minuun on tarttunut kylmyyttä,
karistan sen pois.
Sukellan lumeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti