Säiden armoilla tai kehdossa

Aurinko huutaa minua lumeen.

Sanoin käsipäivää
kunnon pakkasille täällä
ensi kertaa.
Viime torstaina
en enää halunnut kävelylle.
Viima raapi kasvoja.
Lisäsin puita hellan uuniin.

Perjantaina uskalsin seikkailla
Isolle Kirkolle.
Pyry teki isoja renkaita.
Korkokengät ja hame
jäivät torppaan.

Punaposkinen mummo
täytti linja-auton tarinoillaan.
Tunti ja viisitoista minuuttia;
lyhyt aika, johon mahtuu monta tarinaa.

~~~

Olen  (jo) eksyksissä
Isolla Kirkolla.
Tai ainakin olen vieraantunut.
Kaipaan torpalle.

~~~~

Yöllä jäin loukkuun junattomuuteen.
Pakkanen söi tekniikan.
Oma luottotaksikuskini
toi minut kotiin kaksi tuntia
myöhemmin kuin olin haaveillut.
Kyytini vei häneltä kaikkiaan kolme tuntia.
Mutta pulaan hän ei minua jättänyt.
Vastuu toisesta ihmisestä....

Eilisiltana se alkoi.
Aamulla lunta oli melkein
nokialaisen varren verran lisää.

Illalla lakaisin kolme kertaa ulkoportaan.
Hyvä niin. Sain aamulla oven auki.

Ajatus siitä, etten helpolla
pääse lumien yli.
Pois torpalta.
Tai siitä, ettei kukaan
jaksa rämpiä tänne.

Vapaus.
Olla ajattelematta siirtymistä.
Olla liikkumatta minnekään.
Ei kiirettä.

Aura tulee, kun ehtii.

Aurattu.
Aurinkokin tuli.
Se huutaa minua ulos.

Olen nykyään koko ajan ulkona.
Tai ainakin siltä tuntuu.
Kynnys on kovin matala ylittää.

Jospa menisin tarkistamaan,
miten peurapolulle on käynyt.
Joutuvat varmastikin tekemään uuden.