Mutta ei hiihtäen ehkä sittenkään.
Reviirini on torpalta käsin
ollut kolmen kuukauden verran
suhteellisen pieni.
En vielä osaa edes lähiympäristöäni,
miksi siis haikailisin kauemmas.
Mutta realiteetit
vaativat liikkumista,
pidemmälläkin säteellä.
Apu.
Siitä ei täällä ole puutetta.
Hämmennyn silti edelleen
sen saamisesta.
Kyydit järjestyvät aina.
Ujostelen pyytää.
Aion oppia ajamaan autoa uudelleen.
Vähintään seitsemäntoista vuotta
ehdin olla ratin takaa pois,
kunnes istuin sinne viikko sitten.
Vapisin.
Ajoin, ja aion ajaa.
Vaikkakin ensimmäinen tuntini päättyi
yliaurattuun penkkaan.
Auto penkassa.
Auttajia koko ajan lisää.
Lähimmät traktorit paikannettu puhelimitse.
Lopulta ystävällinen hevosmies
veti auton penkasta.
Kellään ei ollut kiirettä.
Lopulta minua ei edes hävettänyt.
Seuraavana päivänä kokeilin suksia.
Vihdoinkin.
Mutta tasapaino ei ole itsestäänselvyys
parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.
Häikäisevä, houkutteleva hanki
onkin liukas ja viettävä.
Vapauden tunne laduttomalla pellolla
saa minusta otteen.
Hiihdän itseni hikeen ja raukeuteen
ilman vastaantulijoita.
Hengitän aurinkoa.
Uhmaan itseäni,
opettelen asioita uudelleen.
En anna periksi.
Kevät.
Torpan eteläinen pääty,
pala nurmikkoa.
Istumme kissojen kanssa
iltapäiväkahvin ajan.
Lumen yli kannan nuo
aristrokraattiset sisään.
Tuuli on vielä viimainen.
~~
En tiedä mitä hankien alta paljastuu.
Odotan.
Kesä täällä on minulle mysteeri.
Ei ehkä ole näin hiljaista.
Osaavatko muut tiensä tänne silloin helpommin.
Osaavatko liiakin helposti.
Kesällä ajan itse.
Ajan välillä pois.
Aina palaan.
Tänään ensimmäiset
joutsenet lensivät torpan yli.
Huomasin hihkuvani ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti