K K K

Kengät, kalenteri ja kävely.

Tarvitsen kengät, järkevät ja piikeillä varustetut.
Kun liukkaus valtaa tiet, olen kuin 90-vuotias mummo,
lähes ryömin eteenpäin.
Kengät antavat vapautta.
Pääsen pidemmälle.

Nauraen katselen talvinilkkureitani,
joissa on viiden sentin korko.
Ne pölyttyvät.

Kaupunkilaisminäni on mieltynyt kalentereihin.
Tuntuu hyvältä suunnitella vaikkapa
tuleva viikko eteenpäin.

Nyt kalenterini on hukassa;
ihan fyysisestikin.

Kaupunkilaisystävieni kanssa sovin
tapaamiset ajoissa.
Täällä monet elävät päivässä,
jopa hetkessä.
Se hiukan hämmentää minua.
en osaa sitä itse.

Voiko oppia elämään hetkessä
ennenkuin oppii elämään päivässä?

Onko turvallisuutta se,
että tietää eilen, mitä tänään tapahtuu?

Entä jos rytmittäisi elämänsä
vain päivän kerrallaan;
ei suunnittelisi liikaa.
Jos kalenteri onkin kahle.

Aika, ajankäsitys;
asiat joita nyt työstän.

Katu, jossa liikenne alkaa aamusta.
Naapuri lähtee töihin autollaan.
Lapset ylittävät ikkunani alla suojatien
matkalla tarhaan.
Postin jakeluauto.

Pieniä tartuntakohtia aikaan.

Nyt satunnainen auto.
Naapureita en juurikaan näe.
Peuroilla ei ole aikatauluja.

Kävely.

Viima puskee vasemmalle poskelleni.
Peltoaukean läpi kulkeva
tie tuntuu loputtomalta.
Vastaan kävelee vanhempi mies.
En tunne häntä.
Hän vaihtaa kanssani kuulumisia.
Se tuntuu hyvältä.
Askeleeni ovat jokseenkin painavia
jo puolessa matkassa.
Olen kokematon.
Unohtanut kävelyn.

Mitä enemmän jaksan kävellä,
sitä enemmän ajatukseni juoksevat.

Ei minulla ole hoppua
hankkia autoa.

Niin moni ajatus täytyy
vielä kävellä ulos.