Kissat kasautuvat.
Ajatuksille aikaa.
Ajatuksille, joista osa puhkeaa jo ruotsiksi.
Kylven kielissä, etsin sanoja,
uskallan sanoa ääneen muutaman lauseen.
Kynnys on huimaavan korkea.
Torpan portailla,
puhun puhelimeen ja
katselen supikoiria pellon takana.
Havahdun siihen, kuinka
luonnolliselta se tuntuu.
Seitsemän kuukautta torpasssa.
Elämäni on heittänyt
totaalisen kärrynpyörän.
Pysyn kyydissä.
Mutta entinen on kaukana.
En unohtanut teitä ystävät.
Kaikki uusi imee minut nyt.
Entisen ja uuden yhdistämisen
aika tulee.
Uskon niin.
En tiedä.
Meri. Havet.
Vanha uusi tuttavuus.
Keväällä haistelin laiturilta.
Nyt olen merellä,
meressä.
Hän vei minut hylkeiden luo.
Hyljekivet, Sälstenar.
Kuvaan ja itken.
Osa kuvista jää epätarkoiksi
läpi kyynelten.
Haluan jäädä siihen.
Keskelle ei mitään
ja kaikkea
rakkaani kanssa.
Katsella vain
pomppivia hylkeiden päitä,
kuin poijuja laineissa.
Hiljalleen jalkani alkavat
löytää tukensa veneessä.
Tasapainoni vakaantuu.
Uskallan rentoutua.
Katson miestäni, joka on osa merta.
Minun matkani on vielä pitkä.
Kun kaikki oli tuttua ja turvallista.
Siitä on kauan.
Nyt kaikki on uutta.
Olen turvassa enemmän
kuin ehkä koskaan.
Näen merimetsot.
Kuolleen luodon niiden jäljiltä.
Saaren, joka tekee kuolemaa.
En tiedä, pidänkö näistä linnuista enää.
Mitä on turvallisuus.
Mielen lepo.
Päivittäisiä tervehdyksiä
torpan nurkilla.
Lämpimiä hymyjä.
Ihmisiä ihmiselle
vaikka eri kielillä.
Eleitä siitä,
että olen hyväksytty
ja pidetty.
Olen rakastettu.
Haluan oppia huomaamaan.
Kuuntelemaan sanoittakin paremmin.
Oppia olemaan hyvä toiselle ihmiselle.
Jakamaan iloa ja onnea.
Illalla istun taas portailla.
Katselen pellon laitaan,
kuuntelen lintuja.
Yritän nähdä ne lepakot,
jotka muuttivat oveni yläpuolelle.
Jonain päivänä palaan
hylkeiden luo,
hän lupasi.
Vaikka eilisen aallot
tuntuvat vielä jaloissani,
tahdon takaisin merelle.
Kun oikein tarkkaan katsoo
auringossa aaltoilevaa merta,
se on elohopeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti