Jos pienuus onkin suuruutta

Kesä on ohi.
Onnen kesä.

Laineittein tahti jalkojen alla.
tuulen puskeminen poskilla,
lämmin kallio iholla,
hiekkateiden pöly silmissä,
aurinko.
Ne kaikki otin talteen.
Säilön kesän.

Voimani.
Pienestä ne kasvavat.

Vanha kalastajien maja.
Houkuttaa ajatus asua siellä.
Kun missään ei olisi ketään,
ja kaikkialla kaikkea.

Pysyisinkö pystyssä myrskytuulessa.

Ajattelen niitä miehiä,

jotka talven sydämessä

kalastivat keskellä merta.

Asuivat kuukausia

pienellä saarella.

Mukavuusalueen äärirajat.

Miten helppoa arkeni onkaan.

Kurinalaisuus. Vaatimattomuus.
Minimalistisuus.
Ne kiehtovat.
Niin vähän todella tarvitsisin.
Olen totuttanut itseni liikaan.

Suurin osa tavaroistani on nyt
ollut pakattuna varaston uumenissa
yhdeksän kuukauden ajan.
Mitä kaipaan,
mitä edes muistan omistavani.
Toisinaan muistan kirjan
tai levyn.
Joskus tahtoisin hetken
koskea jotain rakasta esinettä.

Kerään nyt jotain aivan muuta
kuin täytettä kaappeihin.
Kuvat ovat päiväkirjani,
kokemuksien arkisto.
Kuinka tuo pieni kala oli eksynyt
korkealle kalliolle,
tippunut lokin suusta kenties.

Kerään värejä.

Kaukaa katsottu harmaa

aukeaa spektriksi.

On uskallettava mennä tarpeeksi
lähelle nähdäkseen kaikki sävyt.

Poimin puutarhani salaisesta osasta
ensimmäiset mustaviinimarjat.
Nyt kun kirjoitan tätä,
nuo pensaat alkavat jo kellastua.

Haluaisin löytää itsestäni voiman,
jolla ensi keväänä raivaisin torpan
pihan salaisenkin osan puutarhaksi.
Mutta rytmini on vielä liian kaupunkilainen,
tuntini eivät riitä,
tai en osaa käyttää niitä.

Tänään pakkaan onneni kesän talvivarannoiksi.
Paljon pieniä muistoja, aistit täynnä.
Suuri kesä.
~~

Odotan toista talveani torpassa.
Näen jo myrskylyhdyt palamassa
pihakallioilla.
Uunissa tunnen tulen.
Rakastan.