Ulkona on jo mustaa,
vaikka vasta kirjoitan ajasta,
kun kaikki oli kirjavaa.
Kirjavaa.
Syksy. Elämä.
Miten se vanha laulu
riepumatosta menikään?
"Huomaahan sen tämän tästä,
et on elo värikästä.
Kuinka riepumatto
muuta olla vois"
Kudon mattoani ilolla,
sillä nyt tiedän missä
on myös kirkkaita värejä.
En haikaile mennyttä.
Mutta muistan sen.
Mattoni raidat
löytävät täältä yhä uusia värejä.
Ne sopivat rinnakkain vanhojen kanssa.
Täydentävät toisiaan.
Keräsin. Kuorin.
Pilkoin ja keitin.
Talteen tämä ensimmäinen
syksyni torpassa.
Uusi pakastimeni on täysi.
Paperinkulmat siellä täällä
täynnä reseptien tynkiä.
Olen makujen meressä
ilman ankkuria.
Haluan vain kokeilla kaikkea.
Kun luonto hiljalleen
nukahtaa,
värit kuolevat talveksi.
Mieleni käy tummillakin
sävyillä, kuin kartoittaen
menneen kesän sävyjä.
Pidän siitä,
oma ajatusteni tasaus.
Nämä Ihmiset.
Pienen paikan Ihmiset.
Tunnen yhä useampia.
Olen yhä enemmän yksi heistä.
Kun lähdet kylille, muista:
- aikavaraus mahdollisista
traktoreista tiellä
- aikavaraus suhteessa/kohde;
et ainoastaan asioi.
pidät myös huolta kontakteista ja
kommunikaatiosta.
Yhteisöllisyys.
Huomenaamuna menen
Chi Kung- tunnilleni.
Kyllä.
Jumppaan kiinalaisittain
mummojen kanssa.
Se on aivan parasta.
Olemme jo oppineet
hengittämään samaan tahtiin.
Miksi täällä läntisellä
rannikolla kaikenikäiset
tekevät enemmän asioita yhdessä?
Olen onnekas.
Korkokenkäni pölyttyvät täysin
puisen viinilaatikon uumenissa.
Katselen niitä välillä.
Pölyn alle unohtuu paljon.
Askeleet hidastuvat,
valheellinen kiire katoaa.
Nyt on aika.
Aika rakastaa
jokaista raitaa,
jonka mattooni kudon.
Tästä riepumatosta
kasvaa kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti