Katoavaisuuden hetki.
Joulun lähestyminen
kutittaa minua aina.
Puunaan, järjestän,
paketoin, koristelen...
Yritän liikaa.
Sitten se on siinä.
Minut valtaa sama tunne
kuin pikkutyttönä joulupukin lähdettyä.
Jännityksen ja tohinan
jälkeinen, hetkellinen lopahtaminen.
Harha ajasta
joka onkin muutama päivä.
Harhako merkkipaalusta
kahden vuoden välissä...
Mutta tämä kahden vuoden välissä
elävä ajattomuuden harha on kaunis.
Lämpöä. Rakkaita.
Ajatuksia.Tunteita.
Toinen vuoteni
inkoolaisena on alkanut.
Ajelen autollani
lumisten peltojen halki.
Olen kovin ylpeä itsestäni,
kun uskalsin opetella
ajamaan uudelleen.
Matka Isolle Kirkolle
pitenee.
Sinne en aja.
Suksilla.
Muistuttavat lapsuudesta.
Pysyn pystyssä,
Tekniikkaa on kehiteltävä.
Voimia kasvatettava.
Kilpahiihtohan onkin kunnioitettava laji!
Juttelen pihallani
jänikselle, joka
selvästi kuuntelee.
Peuroja on pellolla
vähemmän kuin viime talvena.
Mutta ne eivät pelkää
minua enää niin paljon.
Talipallot hupenevat
lähipuista vauhdilla.
Ostan lisää;
kissojen elokuvarekvisiittaa.
Juuri nyt en
osaa kuvitella itseäni
kuin Inkooseen.
Kuulun tänne.
Paikka, joka oli
jossain, kääntyi kodiksi.
Sopivasti vähemmän
minulle enemmän.
Meillä kaikilla on kipumme.
Minullakin.
Paratiisini ei ole
käärmetön.
Onni on kuitenkin
myös asenne.
Antaa itsellensä oikeuden,
tilaisuuden olla onnellinen.
Avasin silmäni.
Päätin löytää kauneutta.
Sitä onkin kaikkialla.
Aurinko piirtää ikkunaan
kultaisen hiekan,
koristehevosen juosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti