Jäljet sydämeen ja suoniin

Viaton lumi jäljillä merkitty.

Joka aamu etsin uudet.
En tunne kaikkia,
mutta tiedän niiden käyneen.
Omat jälkeni ovat selvemmät,
askelia, suksenvetoja
tai autonrenkaiden raitoja.

Uusia ovia uudessa elämässä.
Mitä rohkeampi olen koputtamaan
oviin, sitä useammin ne aukeavat.
Ei kukaan kynnykseltä kuule.

Teen jälkiä lumeen.
Kartoitan ympäristöäni.
Tänä talvena olen löytänyt merenjään.
Taivaanrannassa on nimetön tyhjyys,
jonne haluaisin hiihtää.
Liian kaukana, en jaksa.
Mutta hengitän siihen suuntaan.

Taidan olla jo jäljiltäni inkoolainen.
Kuulun jo ehkä kuvaan.

Kävin Isolla Kirkolla.
Vain nimelläni olin tervetullut.
Kaduilla olin vieras.
Jotenkin eksyksissä.
Liian paljon reagoitavaa.
Aistit karusellissa.
Väsytti.

Mietin,
väsyinkö Isolla Kirkolla asuessanikin näin?
Enkö vain kuullut sitä itsessäni.

Ystäväni pelasti minut Stockkan kellon alta.

Ihmiset.
Ihmiset ympärilläni.
Vain harva todella jättää
jäljen sydämeen ja suoniin.
Mutta niin monen silmissä
asuu lämpö,
vaikka vain hetkellinen,
mutta aito.

On oltava hellä sanoillakin.
Antaa hymy.
Yksikään ei ole pois minulta.
Miksi en tuhlaisi nyt,
miksi säästäisin.

Kuin aaltoja lumessa.
Meillä on surumme.
On kipumme.
Aalloittain.

Niinpä ne kepeän lennon
päivät on täytettävä ilolla.
Antaa naurun raikua.

Onnen ovi on aina auki.
Joskus hivenen raskas vain avata.

Mutta en takuulla jää kynnykselle!